Tykkään jostain tuntemattomasta syystä todella paljon ranskalaisesta Sonia Rykielistä. Perus hullu puurosta -otteella. Erityisesti
Sonia by Sonia Rykiel -linjasta, joka on tyttömäisempi ja, jos tässä tapauksessa voi olla, helpostilähestyttävämpi kuin äitimerkkinsä. Rykielin estetiikka edustaa juuri sellaista hulvattomuutta, pukeutumisella pelaamista ja pidäkkeettömyyttä, mitä minäkin mielikuvissani sporttaan täysillä vailla ankeita "mutkun tän sit pitää käydä kaikkien kanssa" -selityksiä sille, miksi en uskalla ostaa punaista paitaa. Musta univormu istuu tiukassa, huomaan, tarttisin Rykieliä tänne todellakin. Pitkä, kapea siluetti ja pienet, istuvat neuleet edustavat muotikäsitykseni mukaan juuri oikeanlaista tyylikkyyttä ja nimenomaan muunneltavutta ja sitä "kaikenkanssakäyvyyttä", toisin kuin ne mustat, kananmunanmuotoiset lypsymekot, joihin pukeutuneena olo on kyllä kenties mukava eikä mistään mikään purista, mutta ei se kyllä nättiä ole. Vähitenhän Rykiel-rakkauteeni ei ehkä vaikuta tiheä pariisilaisuuden aura, jonka sisällä
l'univers Sonia Rykiel seireenilaulujaan laulaa, niin että sen tietynlaisen nättiyden ytimessähän tässä lopulta ollaan taas.
Ryhtiä ja muotoja kaipaisi vaatekaappini. Ja, no, väriä.
Ryhtiä ja muotoja kuulostaa kyllä joltain viiskytlukulaiselta tyylioppaalta. Hmm, kunpa joku ottaisikin modernin naisen keskivartalopaksuuntumisen ja -löystymisen asialistalleen ja kävisi sotaan kuten Airiston Lenita tennissukkataistoon ikään. Ehkä pitää ite.
Jonkun päräyttävän elämyksen perässä kai aikanaan menin HM:llekin, kun yhteistyömallisto lanseerattiin. Silloin vielä värimaailmani oli mustempi kuin nykyään, joten uskalsin hankkia vain puuvillaneulehuivin; kokeilumielessä, josko minustakin voisi tulla vapautuneempi henkilö. Kaappiin jäi, mutta onneksi ostin, sillä nyt se on viime aikoina ylle päässyt.
soniarykiel.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti